mä olen jo pohtinut pitkän tovin, kirjoitanko tästä aiheesta. Tää on tosi henkilökohtainen juttu, ja tosi moni pitää tällaiset asiat omana tietonaan. Jotenkin musta vaan tuntuu, että tää koko kuvio näkyy mun olemuksessa. Näkyy tosi pitkälle. Mä en oo enää pitkiin aikoihin ollu se sama iloinen lattenainen, jollaisena ihmiset on mut oppineet tuntemaan. Iloisuuden tilalle on tullut suru, katkeruus, kateus, itsesääli ja huono itsetunto.Ehkä siks on ihan paikallaan kirjoittaa siitä, mitä mun päässä liikkuu.
Kuka arvaa mistä tää kaikki kumpuaa??? Sain tänään hoitoihin liittyen huonoja uutisia. Mikään ei taaskaan mennyt niinkuin suunniteltiin. Mun keho ei vaan jostain syystä anna vastetta lääkkeille. Se ei toimi niinkuin sen oletetaan toimivan. En tiedä onko vika mussa (omasta mielestä kyllä) vai missä. Se kai ei toisaalta ole tärkeätäkään. Tuntuu, että kerta toisensa jälkeen hommat menee metsään. Kaikki, mitä on tehty on mennyt hukkaan. joo, tiedetään.. pieni toivo on vielä. Mutta en jaksais kohdata enää pettymystä. En enää uudestaan. Vaikka yritän kovettaa itseni (koska tiedän mitkä on onnistumisprosentit) vastoinkäymisten varalta, ei homma ole muuttunut helpommaksi.
päinvastoin. Olo on kuin nöyryytetyllä koe-eläimellä... Välillä tuntuu kuin olisin vain joku liukuhihnatuote. Tunteista viis. Sisällä on kuitenkin tosi paha olla. Kuten ensimmäisessä kappaleessa kirjoitin, lähes kaikki tunnetilat on koettu läpi. Päällimäisenä tällä hetkellä suru. iso suru. Entä jos me ei koskaan enää??? entä jos mä en enää ikinä?? Just nyt on aika luovuttaja olo. Tää homma taitaa olla tässä. Ehkä on jo aika luovuttaa ja myöntää että tässä asiassa me epäonnistuttiin. Ehkä on aika jatkaa elämää eteenpäin. Pari vuotta kun ollaan tän asian kanssa eletty.
Tiedättekö. Mä kaipaan sitä lattenaista joka ei ollut koko ajan surupuserossa. Joka pystyi nauttimaan toisten ihmisten onnesta. Ja ennenkaikkea. Olemaan itse onnellinen ja nauttimaan elämästä. Mä inhoan tätä katkeruutta joka mussa on.
Kiitos ja anteeksi. Oli vaan pakko avautua. Voi olla että kadun joskus tätä kirjoitusta.. Toisaalta, aika moni sen jo tietääkin mistä tulee ja miks mä oon tällainen ku oon. Mulla oli tuhat hienoa ajatusta, mitä mä tähän kirjoitan. Mutta tää olikin aika vaikeeta.
Nyt mä suuntaan katseeni kohti tulevaa, joka toivottavasti näyttää aurinkoiselta.
Kuka arvaa mistä tää kaikki kumpuaa??? Sain tänään hoitoihin liittyen huonoja uutisia. Mikään ei taaskaan mennyt niinkuin suunniteltiin. Mun keho ei vaan jostain syystä anna vastetta lääkkeille. Se ei toimi niinkuin sen oletetaan toimivan. En tiedä onko vika mussa (omasta mielestä kyllä) vai missä. Se kai ei toisaalta ole tärkeätäkään. Tuntuu, että kerta toisensa jälkeen hommat menee metsään. Kaikki, mitä on tehty on mennyt hukkaan. joo, tiedetään.. pieni toivo on vielä. Mutta en jaksais kohdata enää pettymystä. En enää uudestaan. Vaikka yritän kovettaa itseni (koska tiedän mitkä on onnistumisprosentit) vastoinkäymisten varalta, ei homma ole muuttunut helpommaksi.
päinvastoin. Olo on kuin nöyryytetyllä koe-eläimellä... Välillä tuntuu kuin olisin vain joku liukuhihnatuote. Tunteista viis. Sisällä on kuitenkin tosi paha olla. Kuten ensimmäisessä kappaleessa kirjoitin, lähes kaikki tunnetilat on koettu läpi. Päällimäisenä tällä hetkellä suru. iso suru. Entä jos me ei koskaan enää??? entä jos mä en enää ikinä?? Just nyt on aika luovuttaja olo. Tää homma taitaa olla tässä. Ehkä on jo aika luovuttaa ja myöntää että tässä asiassa me epäonnistuttiin. Ehkä on aika jatkaa elämää eteenpäin. Pari vuotta kun ollaan tän asian kanssa eletty.
 |
| tie joka vie elämässä eteenpän??? |
Tiedättekö. Mä kaipaan sitä lattenaista joka ei ollut koko ajan surupuserossa. Joka pystyi nauttimaan toisten ihmisten onnesta. Ja ennenkaikkea. Olemaan itse onnellinen ja nauttimaan elämästä. Mä inhoan tätä katkeruutta joka mussa on.
Kiitos ja anteeksi. Oli vaan pakko avautua. Voi olla että kadun joskus tätä kirjoitusta.. Toisaalta, aika moni sen jo tietääkin mistä tulee ja miks mä oon tällainen ku oon. Mulla oli tuhat hienoa ajatusta, mitä mä tähän kirjoitan. Mutta tää olikin aika vaikeeta.
Nyt mä suuntaan katseeni kohti tulevaa, joka toivottavasti näyttää aurinkoiselta.
Niin, no. Kyllähän tämä oli tiedossa jo. Itsellä tärppäsi viiden vuoden tuskan jälkeen, kun lopulta annoin periksi ja keho pääsi stressihormoneista eroon. Kyllä kaikki järjestyy.
VastaaPoistaCarina
Voin sanoa, etten tiedä lainkaan, miltä sinusta tuntuu. Olen kuitenkin sitä mieltä, että anna kaikkien pettymyksen ja harmituksen tunteiden tulla ulos (vaikka juuri niitä jakamalla). Se, että käpertyy vain sisäänsä tai yrittää muuntaa tunteet defenssinä jotenkin positiivisiksi, jää vain jäytämään omaa mieltä. Tsemppiä!
VastaaPoistaCarina: juu, eihän tämä mikään salaisuus ollut... Nyt vaan tuntui, että on tarve puhua asiasta ihan kunnolla, eikä vaan sivulauseessa! Ihana että teillä onnisti!!
VastaaPoistaAarre: totta puhut! Parempi kertoa omista tunteista kuin haudata ne jonnekkin syvälle.. Ne nimittäin pulpahtavat joskus esiin. Kiitos tsempeistä!
Lämmin halaus! Tiedän mistä puhut, seitsemän IVF:n kokemuksella.. sitten onnistui tuplaten. Onneksi sillä enää ei jaksaisi samaan rumbaan lähteä. Muistan vieläkin nuo kaikki tunteet, tuskan, turhautumisen, kateuden, huonommuuden, epätoivon. Ja suklaata kului... siitä en tiedä miltä tuntuu toivoa toista lasta - toisaalta ajattelen, että onhan se yksikin paljon enemmän kuin tyhjä syli. Mutta sitten taas olen seurannut muutaman ystäväni toivetta toisesta lapsesta eli nähnyt nuokin tunteet läheltä. Oletko kokeillut vyöhyketerapiaa? Sitä suosittelen lämpimästi!! Ellei muuten auta niin ainakin rentouttaa ja tuottaa kokonaisvaltaista hyvääoloa. Ja mulla auttoi muutenkin, ainakin uskon niin :)
VastaaPoistaMäkin voisin sanoa tähän, että tiedän mistä puhut.. Voisin laittaa vaikka sähköpostia, kun en tässä julkisesti viitsi kirjoittaa.. Siis jos haluat. Tsemppiä ja jaksamista <3
VastaaPoistaKaunis kiitos Marja kommentista! Seitsemän IVFää? En voi tajuta miten olet jaksanut kun kahdessakin on jo kestämistä! Kiitos vyöhyketerapia vinkistä. Jos joskus vielä lähdetään tähän urakkaan niin kokeilen varmasti.
VastaaPoistaTerhi: laita ihmeessä sähköpostia, osoite on tiina.birdie@gmail.com. Vaihdan mielelläni tuntemuksia aiheesta. Kovin moni kun ei tästä asiasta puhu.. Ja mua kuitenkin helpottaa tietää etten oo yksin tän olon kanssa.. Ja ylipäätään näiden ongelmien! Kiitos tsempeistä!
:( Voimia sinne. Mulla ei omakohtaista kokemusta asiasta ole muttta ihan lähipiiristä kyllä ja siellä kävin niin että kun tuomio oli lopulta että ei todennäköisesti ikänä ( kummastakaan ei löytynyt kyllä mitään vikaakaan ) niin heti melkeen tärppäsi. Kai se stressi ja yrittäminen loppui sitten vai mikä lie. Ja esimmäisen jälkeen tärppäsi vielä toisenkin kerran. Ja toivoa on aina. Iso hali sinne <3
VastaaPoistaVoimia ihan kauheasti. En millään voi sanoa, että tietäisin miltä sinusta tuntuu, mitä käyt läpi.
VastaaPoistaOlen erittäin läheltä seurannuat muutaman läheisen ystävän kamppailua aiheen kanssa ja on vaikea katsoa toisen tuskaa. Voimaton olla, kun ei tiedä mitä sanoisi, miten sanoisi.
Onneksi joskus kuitenkin näkyy se valo. Älä luovuta <3
Minullakaan ei omakohtaisia kokemuksia ole mutta läheltä olen muutamaa seurannut ja kyllä se syö ihmistä. Tsemppiä sinne ja paljon positiivisia ajatuksia!
VastaaPoistaKiitos Milma, Lapetite Princesse ja S tsempeistä. Harmikseni meillä ei voi tärpätä "luonnollisesti" vaan homma hoituu aina "valvotusti".. Tämä luonnollisesti lisää sitä stressiä tilanteessa.
VastaaPoista