those were the days...

Huomenia!

Eilen istuin illan hämärässä penkomassa vanhoja valokuvia. Aika suuri tunneaalto valtasi mut. En voinut pidätää kyyneliä selatessani pojan vauvakuvia (ei koskaan enää...). Katsoessani lisää kuvia mietin, millaista elämä oli 10 vuotta sitten. Miksi en osannut olla silloinkaan tyytyväinen itseeni. Aion ottaa itseäni nyt niskasta kiinni. Olla armollisempi itselleni.

Poimin talteen tämän kuvan. Se on otettu vuonna 2005, pari kuukautta ennen meidän häitä. Vitsit kun olin silloin pieni ja nätti. Mutta silloinkin pidin itseäni väärän kokoisena. Oi miksi? Nostalgia-aallon vallassa olen ollut aika tunteikas. Ehkä se on tää syksy kun tunteen on pinnassa. Vai järkyttävä flunssa?Tai jotain muuta. Tiedä häntä. En oikein tiedä itsekään mikä mun ajatus oli tän postauksen suhteen, punainen lanka on jotenkin hukassa...



Anyway. On tosi hauska katsella vanhoja kuvia. Vuonna 2005 taisi olla menossa joku vaaleanpunainen kausi (ai miten niin) :D Joukosta löytyi myös läjä muita kuvia, niin paljon ihania muistoja.


Nyt paluu tähän päivään. Täytyy ruveta katselemaan lasten syksyvaateasiat kuntoon. Aamulla oli 10 astetta lämmintä... Pitkät puntit on armotta kaivettava esille.






Kommentit

  1. Mikä syksy ? :D Nyt on kesä vielä !!! Meidän tosiaan pitäisi olla hieman armollisempia itsellemme, tuli opittua aika kovan kautta tossa viime kevään ja kesän aikana.

    Mun sairastumisessa oli kyllä kyllä se hyvä puoli että mietiskelin asioita todella paljon ja tajusinkin jotain :) Harmi vaan että sen piti mennä niin pitkälle ennen kuin tajusin kuunnella ja keskittyä itseensä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, nyt on kyllä ehkä kesä. Tai loppukesä? Kummasti sitä alkaa kaivamaan farkkuja kaapista kun aamut viileni... Nyt on jo kiire syksyvaatteita pitämään ja keväällä piti kaivaa heti kesävaatteet esille kun kelit vähääkään lämpeni. Outoa! Ehkä nää koulunalotukset yms tekee sen syksyn? Ainakin henkisen sellaisen :D

      Toivottavasti oot nyt parantunut sairaudestasi. Harmi että asiat tosiaan menivät niin pitkälle ennen kuin tuli stoppi :( Siksipä itse aina yritän herätellä itseäni, ettei tule stoppia. Tiedätkö mitä tarkoitan? Ajattelen asioita aivan liikaa ja joskus havahdun siihen että homma menee pian överiksi.

      Yritetäänpä olla armollisia itsellemme ja kuunnella itseämme. Tosin liikaakaan ei kai kannata itseään kuulostella, ettei taas mee överiksi :D

      Piti vielä sanomani että tosi kiva kun palasit bloggaamaan!!!

      Poista
  2. Niinpä, miksi me naiset ollaan niin ankaria itsellemme, helpompaa olisi vaan hyväksyä itsensä sellaisena kuin on eli täydellisenä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sä sen tiivistit. Täydellisiähän me ollaan :D ei vaine. Joskus oon oikeen kade mun miehelle ku se ei turhia murehdi eikä vatvo. No, onpahan mulla jotain kehitettävää :D

      Poista

Lähetä kommentti