Ammattina äiti



Niin. Äitinä oleminen on mun toinen "ammattini" (vaikka en tätä työkseni koekaan eikä tämä ole meille rahantekoväline). Siitä on nyt reilu kolme vuotta, kun musta tuli sijaisäiti. Ja sen tiimoilta ajattelin kirjoittaa itselleni talteen fiiliksiä miltä sijaisvanhemmuus tuntuu. Ja toki toivon, että joku sijaisvanhemmuudesta haaveileva tänne tiensä löytää. Nimittäin silloin kun me tätä hommaa pähkittiin, etsin tietenkin netistä paljon kokemuksia ja tietoa.. Mutta niitä oikeita tuntemuksia arjesta ja vanhempana olemisesta en löytänyt.

Miksi Sijaivanhemmaksi?
En ollut koskaan ajatellut, että meistä tulisi sijaisvanhempia. En siis koskaan. Olin todennut anopillenikin, että en koskaan voisi rakastaa toisen synnyttämää lasta (kuinka väärässä olinkaan...). Olin nähnyt itseni kolmen lapsen äitinä. Mutta, kuten hyvin tiedätte. Niitä biologisia lapsia ei sitten tullutkaan. Oli pakko löytää joku muu ratkaisu. Kotimaan adoptio ei meidän tapauksessa tullut kyseeseenä. Päädyimme pride-valmennukseen.

Odotus
Olemme "odottaneet" (eli olleet listoilla) molempia lapsia noin 11 kuukautta... Monta pitkää kuukautta siis puhelinsoiton odottamista... Mutta se on vielä iisein vaihe. Sitten puhelin soi. Ja sitten alkaa epätietoisuus... Millainen lapsi on kyseessä, tuleekohan se meille. Sitten kun nähdään lapsi mietitään sopiiko hän meidän perheeseen... Ja kun todetaan että lapsi sopii meille, pelätään ettei hän tulekaan. Ja itse sijoitus voi sitten tapahtua kuukaudessa... Äkkiä vaan työnantajalle loma-anomukset ja koti siihen kuntoon että lapsi voi tulla. Jos normaalisti on se 9 kk aikaa valmistautua uuteen perheenjäseneen, niin tässä ei kyllä ole. Onneksi meidän kohdalla työnantajapuoli on ollut tosi joustava! Ja mä olenkin heti listoille mentyäni kertonut, että odotellaan pienokaista. Ollaan myös lapsille kerrottu avoimesti että toivomme uutta lasta ja jutelleet paljon aiheesta heidän kanssaan. Lapset ovat siis saaneet totutella ajatukseen, ennenkuin tulevasta lapsesta on ollut edes tietoa.

Tunteet
Olen kiintynyt molempiina muksuihin todella nopeasti. En tiedä johtuuko se heidän iästään vai mistä. Mutta aika äkkiä lapset sulautuvat osaksi perhettä. Varsinkin keskimmäinen tuntuu jo "ihan omalta". Sijoitetut lapset ovat meidän perheessä ihan samassa asemassa kuin biologinenkin. Ja heitä kohdellaan "omina" niin kauan kun asuvat meidän perheessä. Heitä rakastaa yhtä lailla. Mutta toisaalta, he myös kiristävät pinnaa siinä missä biologinenkin lapsi. En koskaan mieti lasta hoitaessa että hän on jonkun muun. Pyrin myös olemaan ajattelematta sitä, että lapset ovat meillä vain lainassa. Ensimmäisen kanssa luopumisen pelon käsittely oli hankalampaa, mutta nyt toisen kohdalla en enää juurikaan mieti asiaa. Luotan, että asiat menevät niinkuin on tarkoitettu. Jos lapsen on parempi olla syntymävanhempiensa kanssa, niin sitten on niin.

Yhteistyö ja biovanhemmat
Yhteistyö biovanhempien kanssa oli suurin "peikko" sijaisvanhemmaksi ryhtymisessä. Pelkäsin että meidän elämä menee jotenkin pilalle (joku esim tulee häiriköimään keskellä yötä ovelle tms...). No. Huoli on osoittautunut täysin turhaksi. Aina ei tietysti ajatukset ja näkemykset kohtaa, mutta silloin pitää ottaa "työminä" käyttöön. Eli nähdä asiat työnä. Noin muuten yhteistyön tekeminen sosiaaliviranomaisten yms kanssa on helppoa. Olen ihmisläheinen, sosiaalinen ja avoin tyyppi, joten oman kodin ovien avaaminen vieraille ei ole ollut mitenkään vaikeaa.  Ja ihmisiähän siellä toisella puolellakin vain on!

Arki
Arki sijoitettujen kanssa on ihan samanlaista kuin sen omankin kanssa. Arjessa lapsien alkuperä ei näy mitenkään. Tietysti mahdolliset tapaamiset ovat kuvioissa. Mutta muuten meillä eletään ihan samanlaista arkea kuin ennenkin. Ja jos joku tuttu kysyy monta lasta mulla on, vastaan aina että kolme. Meillä harrastetaan ja matkustetaan ihan niinkuin ennenkin. Okei, kuntosalille en enää kovin usein ehdi... Mutta en varmaan ehtisi vaikka olisi kolme biologistakin lasta.

Olen tosi onnellinen, että uskallettiin alkaa sijaisvanhemmiksi. Ylä-ja alamäkiä on (tietenkin) ollut. Ja olen murehtinut ja itkenytkin. Mutta silti en vaihtaisi meidän polkua yhtään mihinkään. Tämä ei ole ehkä se helpoin tie vanhemmuuteen. Mutta väliäkö sillä!

Jos sulla on jotain ajatuksia tai kysymyksiä liittyen sijaisvanhemmuuteen niin viestiä saa laittaa (sähköpostiin tai kommenttiboksiin). Meidän lapsiin liittyviin kysymyksiin en luonnollisestikkaan vastaa (vaitiolovelvollisuus) mutta muuten saa kysellä!


Kommentit

Lähetä kommentti